Se oli sitten viimeinen lomapäivä, vaikkei se tuntunutkaan siltä. Aamulla syömisen sijasta hyppäsimme autoon ja läksimme Hooverin padolle katsomaan, josko siltätyömaa olisi saatu kunnialla päätökseen. Olihan se. Auton lämpömittari kohosi hyvin nopeasti 70 asteeseen ja lämpöä piisasi. Kävelimme padolle ja otimme ne pakolliset turistikuvat. Sen jälkeen ajoimme vielä vastarannalla olevalle näköalapaikalle kuvaamaan hieman lisää.
Padolta "kotiin" päin tullessa menimme lentokentän lähistöllä olleeseen outlettiin tarkoituksena säästää vielä muutama vaate. Paz alkoi saada siellä yliannostuksen oireita, eikä meille sattunut mukaan kuin pari paitaa ja beibille vaatteita. Lisäksi kämmäilin ja kaadoin ämpärillisen sitruunalimsaa omille ja lapsrievun vaatteille sekä lattialle. Aina ei kaikki mene kuin Stromsössa. Kolusimme vielä matkalla Luxor-hotelliin pari ruokakauppaa beibin maidon ostossa.
Luxorissa on sitten aika herkullisen paljon parempi ja tällaiselle tavisturistille miellyttävämpi palvelu. Me saatiin huone siitä pyramidin sisältä, 26. kerroksessa oli yhden makuuhuoneen sviitti. Olihan se jo päässyt hieman kulahtamaan vuosien kuluessa, eikä poreammeeseen saanut poreita kuin vanhanaikaisella tyylillä (onneksi käytiin aiemmin illalla buffetissa,että edes joitain poreita tuli) mutta tilaa olisi ollut vaikka tanssit pitää. Enemmänhän tuossa kämpässä oli neliöitä kuin meidän nykyisessä vuokra-asunnossa - tosin kuukausihintakin on himpun eri. Luxorissa on todella källit hissit, ne etenee yläviistoon eli liike on sekä horisontaalista että vertikaalista. Aluksi olin pikkuriikkisessä paniikinpoikasessa juurikin siitä syystä, että hissi nytkytti todella paljon, mutta kun liikerataa rupesi miettimään, niin ei se enää niii-iiin kammoittava ollut. Tietysti tällaiselle tasamaan tallaajalle kaikki keittiöjakkaraa korkeammalle nousevat paikat ovat epämiellyttäviä.
Illalla pakkasimme laukut kasaan ja vetäydyimme ravitseville viiden tunnin yöunille ennen kuin kännykkä herätti meidät nauttimaan Rakkaan Puolisoni syntymäpäivästä ja sen kunniaksi kotimatka saattoi alkaa. Meillä on painorajat aikasta tapissa noiden matkalaukkujen kanssa, mutta vielä selvittiin ilman ylimääräisiä maksuja. Check in -heebolla oli vaikeuksia saada Eepan lippua tulostettua, mutta lopulta sekin onnistui (tosin sitä odotellessa yksi pieni nainen pissasi lattialle, vaippa oli vähän huonosti ja tavara pääsi livahtamaan lahkeesta niin, ettei edes beibin housut kastuneet.. Noh, mielipidehän se on tuokin. Ja beibin matkalippu on minun nimellä) Minä puolestani olin vähällä päästää alleni kun mut otettiin sivuun turvatarkastuksessa. Siinä täti terhakka teki ruumiintarkastuksen vaatteiden päältä ja pyyhki mun laukun, kengänpohjat ja kännykän tv:stä tutulla huumetestilappusella. Mutta koska minä olen hurskas ja kaikista laittomista aineista puhdas, niin matkamme jatkui sen jälkeen ilman käsirautoja.
Las Vegas - New York lento oli aivan kamala. Kesto matkalle oli sama tulomatkalla Detroit-Las Vegas -pätkä eli 4,5h saimme nauttia vieressä istuvan itämaisen herrahenkilön limaisesta yskästä, räkimisestä ja pahimman luokan teinikurlaamisesta mahdollisimman ison ikivihreän irrottamiseksi hengitysteistä. Ai että matkailu avartaa.. Hyvänä puolena sanottakoon, ettei hän kuiten haissut hielle, valkosipulille tai meidän eiliselle porekylvylle (jaa, minäkö aikuinen?)
Atlantin ylitys ja loppupomput AMS-HKI ja HKI-OUL menivät rutiinilla, meidän jalat kramppasivat ja hiki lensi lapsen nukkuessa. Onneksi Ukki tuli pelastamaan meidät Oulun lentokentältä, vei siivottuun kotiin jossa sauna jo odotti lämpimänä. Käytimme tilaisuuden hyväksi ja lähetimme beibin mummokerhoon yökyliin tasoittamaan aikaeroa ja jäimme kahdestaan kotiin purkamaan matkalaukut ja pesemään yhden kuution likaisia vaatteita. Ensi yönä varmaan hilpaistaan hyyskässä useamman kerran koska meillä molemmilla on nilkat niin turvoksissa ettei niihin sukkia saa menemään.
Pakko kait se on uskoa että tämä loma on loppupuolellaan. Täällä kotona odotti kaksi sairaslomalaista, yksi talvilomalainen, sata vuotta tekemättömiä hommia ja ikäväänsä meidän asunnon siivonnut mymmeli. Tälle reissulle mahtui paljon hienoja juttuja, oli Yosemite, San Fransisco ja Alcatraz, Mojaven autiomaa, pätkä route 66:sta, Zionin luonnonpuisto ja kilometritolkulla uskomattomia maisemia Tyynen valtameren rannasta Emmerdale-kukkuloiden kautta silkkaan autiomaahan ja vuoristoihin. Rahat meni ja luottokorteissakin on työmotivaationsiementä taas pitkäksi aikaa. Muksun kans matkustaessa toiminta on paljon hektisempää, kaikki pitää ajoittaa sen mukaan onko ruoka-aika kuinkä lähellä ja miten lääkkeen ottamiset onnistuu. Mutta toisaalta, turhapa tuosta tenavan viihtymisestä kannattaa sen suurempaa stressiä ottaa, tuossahan tuo nytkin on saanut tunnin kulumaan lehdestä repimänsä sivun parissa ja (äitiinsä tullut) mieluiten nukkuu kaikissa liikkuvissa värkeissä. =)
Majoitusvaihtoehdot tuli koluttua laidasta laitaan. San Fransiscon motellissa vuoti katto, Barstown moottorimajassa ei tarvittu yövaloa koska aurinko paistoi oven raosta, Cosmopolitanissa oli siisteyttä ja ökystelyä ja kaikista mukavin oli se loman aloittanut Palms Place - astianpesukone, pyykkikone ja kuivausrumpu hotellihuoneessa kuuluu osastoon ahhhh! Tosi siistejä motellejakin meille sattui matkan varrelle, La Quinta ja Hampton Inn olivat varsin mukavia.
Pannukakkuja on syöty ihan tarpeeksi, sekä voileipiä. Nyt voisi alkaa parin viikon terhakka nesteenpoisto/suolanpoisto/läskinpoistokuuri jolloin hiilihydraatteihin ei kosketa.
lauantai 24. maaliskuuta 2012
Siionin virret
Hetkittäin sitä miettii, mitä järkeä tässä reissaamisessa on. Meillä on taas uusia kohteita, joissa täytyy käydä "sitten seuraavalla kerralla". Sille listalle on päässeet Universalin huvipuisto (jahka beibi on niin iso että se pääsee meidän kans niihin laitteisiin leikkimään), Michael Jacksonin tähti, Yellowstonen luonnonpuisto, ehkä Zionkin sitten kun napu kävelee kunnolla itsenäisesti - mikäli sellainen päivä joskus vielä tulee, Arizonassa tai Texasissa kasvavat Lucky Luke-kaktukset - niitä kun ei nähty vieläkään ja hiljalleen alkaa usko hiipumaan, että mahtaakohan niitä olla olemassakaan muualla kuin piirretyissä.
La Quintassa oli juuri se perinteinen motellin aamiainen, eli leipää, munakokkelia ja vohveleita. Kun olimme taas maistelleet herkkuja vatsamme pelastukseksi, aloimme matkanteon kohti Zionin luonnonpuistoa ja kanjoneita. St Georgesta oli sinne noin 70km:n matka, joka - tällä reissulla tutuksi tullutta hypetystä - kulki mahtavien, jylhien maisemien läpi. Pääsymaksu puistoon oli 25,- joka oikeutti 7 päivän oleskeluun alueella. Ihan niin pitkään me emme kuiten siellä viihtyneet. Ajoimme puistossa niin pitkälle kuin pääsimme ja kävimme siitä eteenpäin hieman kävelemässä rattaiden kanssa, sillä tottahan luonnonpuistoissa täytyy olla asfaltoidut kävelyreitit. Kamera lauloi ja me palelimme, sen verran vilpoisa oli aamutuima solan pohjalla. Ostimme matkamuistomyymälästä pakolliset jääkaappimagneetit ja pakenimme paikalta kohti Las Vegasia.
Interstate 15 ei tarjonnut tälle päivälle uusia näkymiä, koska menimme samaa reittiä kuin eilenkin. Eli vänkärillä oli aikaa valuttaa kuolaa rinnuksille ja pilkkiä auringon paistaessa ja Hurricanen Farmers marketista ostetun leivän hiljalleen sulaessa vatsassa.
Pitkän ajomatkan jälkeen saavuimme takaisin Vegasiin. Yön majapaikaksi oli valittu Cosmopolitan-hotelli, koska sieltä sai aamiaista ja se oli lähellä Bellagiota, eli tanssiville suihkulähteille olisi kohtuullinen matka kävellä kääkyläisen kanssa. Respassa meiltä kysyttiin, haluammeko paremman näköalan 30 dollarilla. Tottahan me se otettiin. Eipä muuten tarvinnut lähteä illalla kävelelemään naapuriin katsomaan suihkulähteitä, vaan ihastelimme niitä ihan omalta parvekkeeltamme. Muuten Cosmopolitan oli jotain ihan muuta kuin perhehotelli, ilmeisesti meillä ei ollut tarpeeksi Vuittonin laukkuja tjsp koska palvelu siellä oli ahterista, eikä sitä aamiaista koskaan löytynyt tahi infoa siitä yhtään mistään, Huone itsessään oli hieno, erillinen makuuhuone 40" tv:llä ja 52" telkkari olohuoneen puolella. Amerikassa kaikki on suurempaa, myös minibaarin vodkapullot. Täällä se oli puolilitrainen pääläri - ei kokeiltu.
Illalla vihdoin pääsimme siihen ämppäysvaiheeseen. Menimme syömään Excalibur-hotellin buffettiin itsemme koomapotilaiksi. Ihan tuskaähkyyn emme itseämme tankanneet, mutta kyllä oli kiva lyllertää kotihotellille masut täynnä hyvää ja rasvaista ruokaa. Matkan varrelta nappasimme vielä mukaan ne Vegasin pakolliset muoviämpärit ja tyttären nukuttamisen jälkeen istuimme parvekkeella maisemia ihastellen varmaan toista tuntia.
Huoneessa oli kahden mentävä amme, josta me teimme kolmen mentävän aamukylvyn merkeissä. Nappula oli aivan liekeissä kun vettä oli enemmän kuin ehti räiskyttää ja polskimisesta ei tahtonut tulla loppua. Siinä ei paljon sydänvika painanut kuin toinen väänsi irvistys naamalla vettä altaasta pois. Olihan se kiva lekotella lämpimässä vedessä ja katsella pääkadun aamuelämää, hieman erilainen fiilis kuin työaamuina kotona.
Pari asiaa, jotka ovat jääneet kirjoittamatta aiemmin: Las Vegasin legendaarisella tervetulokyltillä jonotetaan parkkipaikkoja bussiparkilla.. Eli jos satut lennähtämään paikalle, huomaamaan vapaan paikan ja täräyttämään autosi siihen saat todennäköisesti vihaa niskaan ja siirtää autosi pikimmiten jonon hännille..
Eläkeikä on täällä vain suuntaa antava numero, eilen Walmartin kassalla oli varmasti lähemmän kahdeksankymppinen mamma, kukaan muu ei ole ihastellut minun henkilötodistustani sanoilla "oletpa sinä nuori" - mutta imarteluahan sekin on. Näillä meidän nyt ajelemilla seuduilla ei ole ollut kunnollisia rest areoita läheskään niin tiuhaan kuin muualla päin USA:ta, yleensä ne on olleet hyviä taukopaikkoja ja se ainoa mahdollisuus tunkea noita kolikoita jonnekin mihin ne kuuluu, mutta nyt humpsuttelukukkaro vain paisuu paisumistaan, kun setelidollarienkin kanssa on tarpeeksi haasteellista väylätä, saati sitten kolikoiden. Pyykkiä meillä on tullut paljon vähemmän kuin aiemmilla kerroilla, mutta nyt mukana on beibi ja minä olen reippaana mammana pessyt nyrkkipyykkiä muutamassa paikassa.
Kalenterin mukaan tämä aika on varhaiskevättä täälläkin, mutta San Fransiscoa lukuun ottamatta aurinko on hellinyt meitä, nytkin auton mittari herjaa 69 Farenheitia, eli ihan t-paitakelissä liikutaan taas. Kyllähän minulle tämmöinen maaliskuu kelpaisi kotosuomessakin. Telkkarissa hehkutetaan ihanaa lämpöaaltoa ja ruokaravintoloiden tarjoilijat tuskailevat sen kanssa, mutta me naatitaan vaan. Tulevana viikonloppuna nuorisolla on Spring Break-viikonloppu ja huono-osaisimmat valuvat Vegasiin, ne joilla on varaa pakenevat Meksikoon juopottelemaan ja pitämään lystiä. Me onneksi ehdimme alta pois.
Jostain syystä aika usein olemme puolison syntymäpäivänä lentokoneessa, niin nytkin tulee käymään. Paz täyttää vuosia 23. päivänä ja se on hänelle 10 tuntia lyhyempi vuorokausi kuin muut tänä vuonna - kiitos aikaeron. Asiahan tietysti helpottaa minun elämääni varsin paljon, synttärilahjaksi hän voi saada sämpylän New Yorkin lentokentällä tai konjakin lentokoneessa =) Helppoa ja kätevää lahjomista.
Nappulan kanssa matkustaminen on ollut helpompaa kuin olisi uskaltanut kuvitellakaan. Lapsi riepu on tullut äitiinsä ja kaikista mieluiten nukkuu autossa. Välillä pysähdytään ruokailemaan. Koska päiväaikaan ei juurikaan ole mahdollisuutta lämmittää ruokaa, niin hedelmäsoseet ovat päiväruokana kovaa valuuttaa maidon lisäksi. Aamulla ja illalla sitten äpöstetään lihaa, koska se ei mene kylmänä alas (kokeiltu on). Invavessoissa on täällä useimmiten koala care-paikka jossa vaihtaa vaipat ja hoitaa pikkupesut, vaunuilla pääsee miltei kaikkialle ja portaiden lähistöllä on myös aina hissi jotta me liikuntarajoitteisetkin päästään nauttimaan liikkumisesta. Muutenkin täällä lapsiperheitä kohdellaan paremmin kuin kotosalla, Suomessa me saadaan useimmiten kylmää silmää jos menemme ravintolaan tai muuhun yleiseen paikkaan lapsen kanssa, täällä siirretään tuoleja ja tarjoilivat käyvät lepertelemässä tyttelille. Juttu, mikä on huonommin tai tuntuu huonommalta, on lentokoneessa matkustaminen. Euroopassa lentäessä beibille tulee oma turvavyö, joka kiinnitetään jomman kumman vanhemman vyöhön, sekä pelastusliivi. Täällä ei muuten tule. Vaikka tuskinpa siitä lastenvyöstä on mitään hyötyä jos sattuu tärähtämään, mutta kyllä minä sitä kaipasin Atlantin ylityksellä ja tuolla Detroit-Las Vegas-välillä.
Toinen on kaupoissa tuotteiden hinnan ilmoittaminen verottomana. Eli jos paita maksaa 29 taalaa, niin siihen lisätään vielä paikallinen vero päälle, eli siitä paidasta tulee 34 dollarin paita. Tuo on kyllä semmonen homma, että jahka minusta tule USA:n presidentti, niin heti määrään lain joka velvoittaa ilmoittamaan veron hintalapussa (samoin kuin Suomessa ja muuallakin maailmalla).
Pystykahvit aamiaisen sijasta nautittuamme lähdimme ajamaan kohti Hooverin patoa. Männä kerralla siellä käydessä siltatyömaa oli vielä pahasti kesken, josko ne tähän mennessä olisivat saaneet sen kasattua. Boulder City siis kutsuu meitä vierailemaan luonaan. Jossain vaiheessa täytyy vielä tankata auto ja käydä ostamassa beibille maitoa kotimatkan tarpeiksi asti. Ja se outlet odottaa vieläkin säästäjiä..
La Quintassa oli juuri se perinteinen motellin aamiainen, eli leipää, munakokkelia ja vohveleita. Kun olimme taas maistelleet herkkuja vatsamme pelastukseksi, aloimme matkanteon kohti Zionin luonnonpuistoa ja kanjoneita. St Georgesta oli sinne noin 70km:n matka, joka - tällä reissulla tutuksi tullutta hypetystä - kulki mahtavien, jylhien maisemien läpi. Pääsymaksu puistoon oli 25,- joka oikeutti 7 päivän oleskeluun alueella. Ihan niin pitkään me emme kuiten siellä viihtyneet. Ajoimme puistossa niin pitkälle kuin pääsimme ja kävimme siitä eteenpäin hieman kävelemässä rattaiden kanssa, sillä tottahan luonnonpuistoissa täytyy olla asfaltoidut kävelyreitit. Kamera lauloi ja me palelimme, sen verran vilpoisa oli aamutuima solan pohjalla. Ostimme matkamuistomyymälästä pakolliset jääkaappimagneetit ja pakenimme paikalta kohti Las Vegasia.
Interstate 15 ei tarjonnut tälle päivälle uusia näkymiä, koska menimme samaa reittiä kuin eilenkin. Eli vänkärillä oli aikaa valuttaa kuolaa rinnuksille ja pilkkiä auringon paistaessa ja Hurricanen Farmers marketista ostetun leivän hiljalleen sulaessa vatsassa.
Pitkän ajomatkan jälkeen saavuimme takaisin Vegasiin. Yön majapaikaksi oli valittu Cosmopolitan-hotelli, koska sieltä sai aamiaista ja se oli lähellä Bellagiota, eli tanssiville suihkulähteille olisi kohtuullinen matka kävellä kääkyläisen kanssa. Respassa meiltä kysyttiin, haluammeko paremman näköalan 30 dollarilla. Tottahan me se otettiin. Eipä muuten tarvinnut lähteä illalla kävelelemään naapuriin katsomaan suihkulähteitä, vaan ihastelimme niitä ihan omalta parvekkeeltamme. Muuten Cosmopolitan oli jotain ihan muuta kuin perhehotelli, ilmeisesti meillä ei ollut tarpeeksi Vuittonin laukkuja tjsp koska palvelu siellä oli ahterista, eikä sitä aamiaista koskaan löytynyt tahi infoa siitä yhtään mistään, Huone itsessään oli hieno, erillinen makuuhuone 40" tv:llä ja 52" telkkari olohuoneen puolella. Amerikassa kaikki on suurempaa, myös minibaarin vodkapullot. Täällä se oli puolilitrainen pääläri - ei kokeiltu.
Illalla vihdoin pääsimme siihen ämppäysvaiheeseen. Menimme syömään Excalibur-hotellin buffettiin itsemme koomapotilaiksi. Ihan tuskaähkyyn emme itseämme tankanneet, mutta kyllä oli kiva lyllertää kotihotellille masut täynnä hyvää ja rasvaista ruokaa. Matkan varrelta nappasimme vielä mukaan ne Vegasin pakolliset muoviämpärit ja tyttären nukuttamisen jälkeen istuimme parvekkeella maisemia ihastellen varmaan toista tuntia.
Huoneessa oli kahden mentävä amme, josta me teimme kolmen mentävän aamukylvyn merkeissä. Nappula oli aivan liekeissä kun vettä oli enemmän kuin ehti räiskyttää ja polskimisesta ei tahtonut tulla loppua. Siinä ei paljon sydänvika painanut kuin toinen väänsi irvistys naamalla vettä altaasta pois. Olihan se kiva lekotella lämpimässä vedessä ja katsella pääkadun aamuelämää, hieman erilainen fiilis kuin työaamuina kotona.
Pari asiaa, jotka ovat jääneet kirjoittamatta aiemmin: Las Vegasin legendaarisella tervetulokyltillä jonotetaan parkkipaikkoja bussiparkilla.. Eli jos satut lennähtämään paikalle, huomaamaan vapaan paikan ja täräyttämään autosi siihen saat todennäköisesti vihaa niskaan ja siirtää autosi pikimmiten jonon hännille..
Eläkeikä on täällä vain suuntaa antava numero, eilen Walmartin kassalla oli varmasti lähemmän kahdeksankymppinen mamma, kukaan muu ei ole ihastellut minun henkilötodistustani sanoilla "oletpa sinä nuori" - mutta imarteluahan sekin on. Näillä meidän nyt ajelemilla seuduilla ei ole ollut kunnollisia rest areoita läheskään niin tiuhaan kuin muualla päin USA:ta, yleensä ne on olleet hyviä taukopaikkoja ja se ainoa mahdollisuus tunkea noita kolikoita jonnekin mihin ne kuuluu, mutta nyt humpsuttelukukkaro vain paisuu paisumistaan, kun setelidollarienkin kanssa on tarpeeksi haasteellista väylätä, saati sitten kolikoiden. Pyykkiä meillä on tullut paljon vähemmän kuin aiemmilla kerroilla, mutta nyt mukana on beibi ja minä olen reippaana mammana pessyt nyrkkipyykkiä muutamassa paikassa.
Kalenterin mukaan tämä aika on varhaiskevättä täälläkin, mutta San Fransiscoa lukuun ottamatta aurinko on hellinyt meitä, nytkin auton mittari herjaa 69 Farenheitia, eli ihan t-paitakelissä liikutaan taas. Kyllähän minulle tämmöinen maaliskuu kelpaisi kotosuomessakin. Telkkarissa hehkutetaan ihanaa lämpöaaltoa ja ruokaravintoloiden tarjoilijat tuskailevat sen kanssa, mutta me naatitaan vaan. Tulevana viikonloppuna nuorisolla on Spring Break-viikonloppu ja huono-osaisimmat valuvat Vegasiin, ne joilla on varaa pakenevat Meksikoon juopottelemaan ja pitämään lystiä. Me onneksi ehdimme alta pois.
Jostain syystä aika usein olemme puolison syntymäpäivänä lentokoneessa, niin nytkin tulee käymään. Paz täyttää vuosia 23. päivänä ja se on hänelle 10 tuntia lyhyempi vuorokausi kuin muut tänä vuonna - kiitos aikaeron. Asiahan tietysti helpottaa minun elämääni varsin paljon, synttärilahjaksi hän voi saada sämpylän New Yorkin lentokentällä tai konjakin lentokoneessa =) Helppoa ja kätevää lahjomista.
Nappulan kanssa matkustaminen on ollut helpompaa kuin olisi uskaltanut kuvitellakaan. Lapsi riepu on tullut äitiinsä ja kaikista mieluiten nukkuu autossa. Välillä pysähdytään ruokailemaan. Koska päiväaikaan ei juurikaan ole mahdollisuutta lämmittää ruokaa, niin hedelmäsoseet ovat päiväruokana kovaa valuuttaa maidon lisäksi. Aamulla ja illalla sitten äpöstetään lihaa, koska se ei mene kylmänä alas (kokeiltu on). Invavessoissa on täällä useimmiten koala care-paikka jossa vaihtaa vaipat ja hoitaa pikkupesut, vaunuilla pääsee miltei kaikkialle ja portaiden lähistöllä on myös aina hissi jotta me liikuntarajoitteisetkin päästään nauttimaan liikkumisesta. Muutenkin täällä lapsiperheitä kohdellaan paremmin kuin kotosalla, Suomessa me saadaan useimmiten kylmää silmää jos menemme ravintolaan tai muuhun yleiseen paikkaan lapsen kanssa, täällä siirretään tuoleja ja tarjoilivat käyvät lepertelemässä tyttelille. Juttu, mikä on huonommin tai tuntuu huonommalta, on lentokoneessa matkustaminen. Euroopassa lentäessä beibille tulee oma turvavyö, joka kiinnitetään jomman kumman vanhemman vyöhön, sekä pelastusliivi. Täällä ei muuten tule. Vaikka tuskinpa siitä lastenvyöstä on mitään hyötyä jos sattuu tärähtämään, mutta kyllä minä sitä kaipasin Atlantin ylityksellä ja tuolla Detroit-Las Vegas-välillä.
Toinen on kaupoissa tuotteiden hinnan ilmoittaminen verottomana. Eli jos paita maksaa 29 taalaa, niin siihen lisätään vielä paikallinen vero päälle, eli siitä paidasta tulee 34 dollarin paita. Tuo on kyllä semmonen homma, että jahka minusta tule USA:n presidentti, niin heti määrään lain joka velvoittaa ilmoittamaan veron hintalapussa (samoin kuin Suomessa ja muuallakin maailmalla).
Pystykahvit aamiaisen sijasta nautittuamme lähdimme ajamaan kohti Hooverin patoa. Männä kerralla siellä käydessä siltatyömaa oli vielä pahasti kesken, josko ne tähän mennessä olisivat saaneet sen kasattua. Boulder City siis kutsuu meitä vierailemaan luonaan. Jossain vaiheessa täytyy vielä tankata auto ja käydä ostamassa beibille maitoa kotimatkan tarpeiksi asti. Ja se outlet odottaa vieläkin säästäjiä..
tiistai 20. maaliskuuta 2012
Juhlien alla
Barstown motelli jätettiin taakse haikeutta tuntematta. Siinä huoneessa oli jotain, mikä sai pikkunappulan yskimään ja meidät aikuisemmat nukkumaan huonosti. Yön aikana ohi jyristeli tavarajuna vähintään 20 minuutin välein ja minä taisin kuulla niistä jokaisen..
Tämä päivä meni tien päällä. Silloin kun reissua suunniteltiin, asetin kipurajaksi 300 km päivässä, meillä on kuiten kyytiläisenä sydänvikainen nappula. Se raja ei oikein ole pitänyt, vaikka onneksi edes muutamana päivänä ollaan ajettu vähemmän ja jopa oltu samassa paikassakin kaksi päivää. Tänään hurahti noin 500km auton mittariin, huoh.
Ajelimme hiljalleen kohti Vegasia - suuntana oli Vegasista vajaa kaksisataa kilometriä sisämaahan päin olevan pikkukaupunki nimeltä St George. Tietty matkalla pysähdyimme Vegasissa ja kävimme huiskuttamassa lentokentän vieressä olevalle nettikameralle jotta kotiväki tietää meidän olevan hengissä ja koko sakki kasassa.
Vegasin jälkeen meillä alkoi bensa loppumaan, ja siitä meinasi tulla päivän parisuhdepähkinä. Onneksi muutaman rampin edestakasella jauhamisella löysimme huoltsikan ja samalla löytyi joku moottoriratakin. Ja se huoltis ei ollut lähelläkään ABC:ta, koska siellä ihanaisessa pikkuruisessa kuumassa kopissa oli myynnissä Ben & Jerrys kirsikkajäätelöä. Lovelovelove.
Maisema pysyi yhtä kuivana tänään kuin eilenkin, eli edelleenkin olemme autioilla mailla. Yhdessä välissä Interstate 15 sukelsi vuoristosolaan ja maisemat siellä olivat aika huimia. Vuorten sisämaan puolella kallioihin tuli länkkäreistä tuttu, punertava sävy. On ihan jännä katsella maisemaa, jossa ei juurikaan ole kasvillisuutta mutta kaikkia värejä tulee maaperän mukaan, on lumihuippuisia vuoria, juurikin noita punaisia kallioita, normaalia hietikkoa ja melkein mustia kivikkoja.
Tähän kaupunkiin tullessa ylitettiin sekä Arizonan että myöhemmin myös Utahin osavaltioiden rajat, eli nappula on käynyt jo neljässä osavaltiossa. Huomenna palaamme takaisin Nevadaan ja Las Vegasiin, viimeisten lomapäivien missio on paukuttaa luottokortti tappiin ja syödä itsensä turvoksiin jossakin buffet-paikassa. Toistaiseksi tällä reissulla ei ole olleet niin hyvät ruoat kuin mitä aiemmilla, mutta tuo sängyssä kuorsaava 75-senttinen on tärkeintä saada ruokittua, mehän kuljetaan vaikka vanhasta muistista jos syömään ei ehditä.
Lauantaina lähdemme sitten taas yli vuorokauden kestävälle kotimatkalle, mutta sitä ennen on aika juhlistaa huomenna vietettävää 21/3 -päivää eli kansainvälistä Downin syndrooman päivää. Juhlitaan siis sitä oikein omalla privaattisakilla ja ajatellaan lämmöllä niitä muitakin tanikoita jotka ovat vanhempiensa yllätyksiksi tulleet valaisemaan maailmaa!
"Just when you think you have learned what you need to know in life,
someone truly special comes into it and shows just how much more there is."
Tämä päivä meni tien päällä. Silloin kun reissua suunniteltiin, asetin kipurajaksi 300 km päivässä, meillä on kuiten kyytiläisenä sydänvikainen nappula. Se raja ei oikein ole pitänyt, vaikka onneksi edes muutamana päivänä ollaan ajettu vähemmän ja jopa oltu samassa paikassakin kaksi päivää. Tänään hurahti noin 500km auton mittariin, huoh.
Ajelimme hiljalleen kohti Vegasia - suuntana oli Vegasista vajaa kaksisataa kilometriä sisämaahan päin olevan pikkukaupunki nimeltä St George. Tietty matkalla pysähdyimme Vegasissa ja kävimme huiskuttamassa lentokentän vieressä olevalle nettikameralle jotta kotiväki tietää meidän olevan hengissä ja koko sakki kasassa.
Vegasin jälkeen meillä alkoi bensa loppumaan, ja siitä meinasi tulla päivän parisuhdepähkinä. Onneksi muutaman rampin edestakasella jauhamisella löysimme huoltsikan ja samalla löytyi joku moottoriratakin. Ja se huoltis ei ollut lähelläkään ABC:ta, koska siellä ihanaisessa pikkuruisessa kuumassa kopissa oli myynnissä Ben & Jerrys kirsikkajäätelöä. Lovelovelove.
Maisema pysyi yhtä kuivana tänään kuin eilenkin, eli edelleenkin olemme autioilla mailla. Yhdessä välissä Interstate 15 sukelsi vuoristosolaan ja maisemat siellä olivat aika huimia. Vuorten sisämaan puolella kallioihin tuli länkkäreistä tuttu, punertava sävy. On ihan jännä katsella maisemaa, jossa ei juurikaan ole kasvillisuutta mutta kaikkia värejä tulee maaperän mukaan, on lumihuippuisia vuoria, juurikin noita punaisia kallioita, normaalia hietikkoa ja melkein mustia kivikkoja.
Tähän kaupunkiin tullessa ylitettiin sekä Arizonan että myöhemmin myös Utahin osavaltioiden rajat, eli nappula on käynyt jo neljässä osavaltiossa. Huomenna palaamme takaisin Nevadaan ja Las Vegasiin, viimeisten lomapäivien missio on paukuttaa luottokortti tappiin ja syödä itsensä turvoksiin jossakin buffet-paikassa. Toistaiseksi tällä reissulla ei ole olleet niin hyvät ruoat kuin mitä aiemmilla, mutta tuo sängyssä kuorsaava 75-senttinen on tärkeintä saada ruokittua, mehän kuljetaan vaikka vanhasta muistista jos syömään ei ehditä.
Lauantaina lähdemme sitten taas yli vuorokauden kestävälle kotimatkalle, mutta sitä ennen on aika juhlistaa huomenna vietettävää 21/3 -päivää eli kansainvälistä Downin syndrooman päivää. Juhlitaan siis sitä oikein omalla privaattisakilla ja ajatellaan lämmöllä niitä muitakin tanikoita jotka ovat vanhempiensa yllätyksiksi tulleet valaisemaan maailmaa!
"Just when you think you have learned what you need to know in life,
someone truly special comes into it and shows just how much more there is."
maanantai 19. maaliskuuta 2012
Autiomaassa
Nappula on nyt kokonaan tervehtynyt ja saanut jet laginsa nukuttua pois, eli yö meni näppärästi liki kahdentoista tunnin unilla, Luojan kiitos noista mukaan otetuista lääkkeistä! Läksimme aamiaiselle joskus kahdeksan korvilla, ajatuksena käydä einestämässä hotellin hintaan kuuluva ruoka ja sen jälkeen pakata kamat ja lähteä liekehtivillä renkailla kohti Los Angelesin suuntaa. Olin ehtoon ratoksi pessyt rutosti nyrkkipyykkiä ja meillä oli sukkaa ja pikkuhousua pöytälamppujen päällä ja tuolien karmeilla kuivumassa. No siivooja pirulainen ehti pukata huoneeseen ennen kuin olimme edes ehtineet lähteäkään kunnolla. Himpun verran korvia punotti kerätä nuhjaantuneita pirkka naisten urheilusukkia kokoa 42 ja reikäisiä boksereita pois designerlampuilta.. Mutta tuskinpa me tuonne paikkaan enää toista kertaa eksymmekään, ja jos eksymmekin, niin eiköhän siihen mennessä ole aika kullannut muistot.
Santa Barbaraan jäi meidän jälkeenkin uskomattoman kauniit maisemat, valtameri ja upeat kukkulat. Rannikolla oli vieri vieressä öljynporauslauttoja, jotka kyllä hieman rikkoivat rannan idyllisyyttä. Mutta sieltähän sitä on otettava mistä irti lähtee. Seuraavaksi suuntana oli Los Angeles ja ne edellisellä kerralla kuvaamatta jääneet kohteet, eli Hollywood-kyltti ja Michaen Jacksonin tähti Walk of famella.
Ensimmäiseksi otimme suuntiman kyltille. Nousimme merkin viereiselle kukkulalle Mulholland Drivea pitkin ja sieltä avautuikin kopsakkaat maisemat sekä sille puuttuvalle linkille että kaupunkiin. Sen verran oli jyrkkää parkkipaikalla, ettei uskallettu enää luottaa pelkästään auton P-vaihteeseen, vaan käsijarrunkin toimivuus tuli testattua. Klassisestihan kamera alkoi vilkuttamaan punaista patterinkuvaa kylttiä kuvatessa, mutta kyllä se kesti Walk of famelle asti.
Mulholland drivelta ajattelimme pyörähtää Universal Studioilla, kun kerran hoodeilla oltiin. Parkki maksoi 15,- eikä mihinkään oikein näyttänyt olevan pitkiä jonojakaan. Pääsylippukassojen kohdalla minä löin jarrut pohjaan, ei perhana jos me ollaan menossa huvipuistoon nappulan kanssa - eli mihinkään laitteeseen ei yhdessä päästäisi ja pääsylippu olisi meiltä aikuisilta á77,- ja beibiltäkin 68,- niin ehei pojat, ei me kuitenkaan niin paljoa haluta Simpson ridea. Se raha paloi paljon nopeammin muksulle vaatetta ostaessa ja HRC:ssa syödessä (päivän aarre, Homer Simpsonin pään muotoisia jääpaloja tekevä muotti! Jee!).. Mutta onpahan 21.3. vietettävälle kansainväliselle down-päivälle kostyymi kuosissa.
Muutama tunti myöhemmin nappasimme auton pois parkista ja lähdimme Los Angelesin ytimeen kohti Walk of famea ja sitä Mikaelin tähteä. Kuljettaja on erittäin reipas ja ihana ja monipuolinen ja nykyään tohtii näemmä ajaa missä vain. Parkkipaikka löytyi helposti ihan kadunvarresta, latasimme mittarin täyteen kolikoita, nappasimme beibin rattaisiin nukkumaan päiväunosia keskelle yhtä maailman vilkkaimmista turistikaduista ja lähdimme painamaan kohti kiinalaista teatteria. Paz:sta oli aivan superia hyppiä Sylvester Stallonen päällä, beibi jyräsi Lucille Ballin ja minä kiersin kohteliaasti Keanu Reevesin.
Michael Jackson ja me ei olla kavereita, ei ennen eikä jälkeen maestron kuoleman. Edellisellä kerralla meillä kuoli kameran akku juuri ennen tähdelle tulemista ja nyt kiinalaisen teatterin edusta oli vuorattu punaisilla matoilla, koska siellä on tänään ensi-ilta. Paskiaiset. Eli vielä kerran on haalauduttava tänne länsirannikolle, että me saadaan se stn tähti kuvattua. Poistuimme niskat kyrmyssä pois paikalta kostoa vannoen autolle (jossa muuten oli parkkiaikaa jäljellä hurjat yhdeksän minuuttia, eli ajoitus oli täydellinen). Suunnittelimme ensin ajavamme Santa Monican rantaan, mutta koska tuuri on ollut sitä mitä on, niin vaihdoimme suunnitelman lennosta ja lähdimme kohti Barstowin tämän illan majapaikkaa.
Los Angelesista poistuminen olisi voinut olla paljon tuskaisempaa, mutta tällä kertaa uskaltauduimme car pool -kaistalle. Moottoritiet ovat aivan täynnä autoja, vaikka kaistoja on kuudesta kahdeksaan per suunta. Ainoa lähes tyhjä kaista on car pool -kaista joka on tarkoitettu autoille joissa on kaksi tai useampi ihmistä. Eli 95% autoilijoista noilla tukkoisilla teillä on yksin liikkeellä. Me säästettiin varmaan ainakin tunti siinä 150km:n matkalla, kun pääsimme irtaantumaan LA:sta car pool:in avulla.
Maisema muuttui LA:n jälkeen takaisin Mojaven autiomaaksi kohtalaisen nopeasti. Nappula nukkui takapenkillä ja me viiletimme Interstatea country kanavan soidessa radiosta. Tämän yön majapaikka löytyi helposti, pihalla oli parikymmentä heavy-sarjan moottoripyörää kuskeineen - lupaavaa.. Nämä nahkaveikkoset olivat kuitenkin sen verran ikääntynyttä sakkia, että heillä tuskin on enää muuta mielessä kellon käydessä kahdeksaa illalla kuin ottaa eturauhaslääkitys, panna tekohampaat yöksi moottoriöljyyn likoamaan ja painua pehkuihin vaaleanpunaisissa pupu-pyjamissa. Ainoa asia, mikä tässä saattaa yöunia hieman häiritä on se, että tuossa sadan metrin päässä on junarata. Eikä tällä perällä käytetä sähköä junien kuljettamiseen kun kerran dieseliäkin löytyy rantojen täydeltä. Eli parinkymmenen minuutin välein paikat irtoavat hampaista ja munuaiset vaihtavat puolia kun koko tienoo tärisee kun ohi täräyttää sata mailia pitkä rahtijuna.
Haikeuttakin on tänään saatu kärsiä. Tuossa seinän takana majailee hyvin suuriegoinen pikkukoira henkilökuntansa kanssa. Se jaksaa murista peloittavasti joka kerta ohi kulkiessaan. Tänään on ollut suuri ikävä sitä omaa pientä-suurta-koiraa joka ei enää ole mummokerhossa odottelemassa meitä kotiin typerien matkamuistopukujen ja kläninkien kanssa. Mutta toisaalta, tämä on ensimmäinen reissu jossa ei ole ollut laisinkaan koti-ikävää. Koti on siellä missä me kolme ollaan, ja nyt ollaan vielä täällä. (Tosin just tällä hetkellä tuo rakkauden hedelmä on tehnyt täyden lastin vaippaan, joten sen saisi halvalla joku siivoustaitoinen ja huonolla hajuaistilla varustettu).
Seitsemän jälkeen käytiin vielä pyörähtämässä tuossa kymmenen kilometrin päässä olevassa outletissa. Se oli jännä kokemus; tien molemmin puolin oli outletit. Ensimmäisessä oli muutamia liikkeitä, muttei mitään sellaista mitä ei ennen olisi nähty, joten hurautimme toiselle puolelle katsomaan aave-outlettia. Se oli hylätty, ikkunat oli lyöty umpeen ja kyltit napattu pois mutta isoin tienvarsikyltti mainosti vielä Leviksen myymälää ja paria muuta. Varmaan se jossain vaiheessa oli ollutkin ihan eläväinen kauppakeskittymä, mutta ei enää ainakaan pariin vuoteen, kultaryntäys oli mennyt jo ohi. Pyörähdin ohimennen paikallisella huoltiksella hakemassa iltapalaa ja törmäsin johonkin vallan odottamattomaan: nuori mies riensi pyytämään anteeksi ettei hän huomannut avata minulle ovea kun tulimme ulko-ovessa vastakkain. Härregyyd, miten saada tuo kohteliaisuus vietyä mukana kotiin?
Ehdimme vielä näkemään vilauksen siitä kun aurinko painui mailleen autiomaassa. Se ei ollut yhtään sininen hetki, koko tienoo hehkui punaisen eri sävyissä siihen saakka kun pallo suostui painumaan horisontin taakse. Sen jälkeen tuli kunnon, aito, vanhanaikainen pimeys.
Se, joka hävisi kivi-sakset-paperin vaihtoi juuri beibille vaipan (äidin keskittyessä turhanpäiväisyyksien kirjoittamiseen) alkoi huomauttelemaan avio-oikeudestaan tietokoneen suhteen. Eli me aletaan suunnittelemaan huomisen reittiä ja majapaikan varaamista. Ilmeisesti tiemme vie Zionin kansallispuiston tietämille, lähistöllä olisi ainakin Monument valley ja kohtalaisen muikeita maisemia aurinkoisessa säässä.
Santa Barbaraan jäi meidän jälkeenkin uskomattoman kauniit maisemat, valtameri ja upeat kukkulat. Rannikolla oli vieri vieressä öljynporauslauttoja, jotka kyllä hieman rikkoivat rannan idyllisyyttä. Mutta sieltähän sitä on otettava mistä irti lähtee. Seuraavaksi suuntana oli Los Angeles ja ne edellisellä kerralla kuvaamatta jääneet kohteet, eli Hollywood-kyltti ja Michaen Jacksonin tähti Walk of famella.
Ensimmäiseksi otimme suuntiman kyltille. Nousimme merkin viereiselle kukkulalle Mulholland Drivea pitkin ja sieltä avautuikin kopsakkaat maisemat sekä sille puuttuvalle linkille että kaupunkiin. Sen verran oli jyrkkää parkkipaikalla, ettei uskallettu enää luottaa pelkästään auton P-vaihteeseen, vaan käsijarrunkin toimivuus tuli testattua. Klassisestihan kamera alkoi vilkuttamaan punaista patterinkuvaa kylttiä kuvatessa, mutta kyllä se kesti Walk of famelle asti.
Mulholland drivelta ajattelimme pyörähtää Universal Studioilla, kun kerran hoodeilla oltiin. Parkki maksoi 15,- eikä mihinkään oikein näyttänyt olevan pitkiä jonojakaan. Pääsylippukassojen kohdalla minä löin jarrut pohjaan, ei perhana jos me ollaan menossa huvipuistoon nappulan kanssa - eli mihinkään laitteeseen ei yhdessä päästäisi ja pääsylippu olisi meiltä aikuisilta á77,- ja beibiltäkin 68,- niin ehei pojat, ei me kuitenkaan niin paljoa haluta Simpson ridea. Se raha paloi paljon nopeammin muksulle vaatetta ostaessa ja HRC:ssa syödessä (päivän aarre, Homer Simpsonin pään muotoisia jääpaloja tekevä muotti! Jee!).. Mutta onpahan 21.3. vietettävälle kansainväliselle down-päivälle kostyymi kuosissa.
Muutama tunti myöhemmin nappasimme auton pois parkista ja lähdimme Los Angelesin ytimeen kohti Walk of famea ja sitä Mikaelin tähteä. Kuljettaja on erittäin reipas ja ihana ja monipuolinen ja nykyään tohtii näemmä ajaa missä vain. Parkkipaikka löytyi helposti ihan kadunvarresta, latasimme mittarin täyteen kolikoita, nappasimme beibin rattaisiin nukkumaan päiväunosia keskelle yhtä maailman vilkkaimmista turistikaduista ja lähdimme painamaan kohti kiinalaista teatteria. Paz:sta oli aivan superia hyppiä Sylvester Stallonen päällä, beibi jyräsi Lucille Ballin ja minä kiersin kohteliaasti Keanu Reevesin.
Michael Jackson ja me ei olla kavereita, ei ennen eikä jälkeen maestron kuoleman. Edellisellä kerralla meillä kuoli kameran akku juuri ennen tähdelle tulemista ja nyt kiinalaisen teatterin edusta oli vuorattu punaisilla matoilla, koska siellä on tänään ensi-ilta. Paskiaiset. Eli vielä kerran on haalauduttava tänne länsirannikolle, että me saadaan se stn tähti kuvattua. Poistuimme niskat kyrmyssä pois paikalta kostoa vannoen autolle (jossa muuten oli parkkiaikaa jäljellä hurjat yhdeksän minuuttia, eli ajoitus oli täydellinen). Suunnittelimme ensin ajavamme Santa Monican rantaan, mutta koska tuuri on ollut sitä mitä on, niin vaihdoimme suunnitelman lennosta ja lähdimme kohti Barstowin tämän illan majapaikkaa.
Los Angelesista poistuminen olisi voinut olla paljon tuskaisempaa, mutta tällä kertaa uskaltauduimme car pool -kaistalle. Moottoritiet ovat aivan täynnä autoja, vaikka kaistoja on kuudesta kahdeksaan per suunta. Ainoa lähes tyhjä kaista on car pool -kaista joka on tarkoitettu autoille joissa on kaksi tai useampi ihmistä. Eli 95% autoilijoista noilla tukkoisilla teillä on yksin liikkeellä. Me säästettiin varmaan ainakin tunti siinä 150km:n matkalla, kun pääsimme irtaantumaan LA:sta car pool:in avulla.
Maisema muuttui LA:n jälkeen takaisin Mojaven autiomaaksi kohtalaisen nopeasti. Nappula nukkui takapenkillä ja me viiletimme Interstatea country kanavan soidessa radiosta. Tämän yön majapaikka löytyi helposti, pihalla oli parikymmentä heavy-sarjan moottoripyörää kuskeineen - lupaavaa.. Nämä nahkaveikkoset olivat kuitenkin sen verran ikääntynyttä sakkia, että heillä tuskin on enää muuta mielessä kellon käydessä kahdeksaa illalla kuin ottaa eturauhaslääkitys, panna tekohampaat yöksi moottoriöljyyn likoamaan ja painua pehkuihin vaaleanpunaisissa pupu-pyjamissa. Ainoa asia, mikä tässä saattaa yöunia hieman häiritä on se, että tuossa sadan metrin päässä on junarata. Eikä tällä perällä käytetä sähköä junien kuljettamiseen kun kerran dieseliäkin löytyy rantojen täydeltä. Eli parinkymmenen minuutin välein paikat irtoavat hampaista ja munuaiset vaihtavat puolia kun koko tienoo tärisee kun ohi täräyttää sata mailia pitkä rahtijuna.
Haikeuttakin on tänään saatu kärsiä. Tuossa seinän takana majailee hyvin suuriegoinen pikkukoira henkilökuntansa kanssa. Se jaksaa murista peloittavasti joka kerta ohi kulkiessaan. Tänään on ollut suuri ikävä sitä omaa pientä-suurta-koiraa joka ei enää ole mummokerhossa odottelemassa meitä kotiin typerien matkamuistopukujen ja kläninkien kanssa. Mutta toisaalta, tämä on ensimmäinen reissu jossa ei ole ollut laisinkaan koti-ikävää. Koti on siellä missä me kolme ollaan, ja nyt ollaan vielä täällä. (Tosin just tällä hetkellä tuo rakkauden hedelmä on tehnyt täyden lastin vaippaan, joten sen saisi halvalla joku siivoustaitoinen ja huonolla hajuaistilla varustettu).
Seitsemän jälkeen käytiin vielä pyörähtämässä tuossa kymmenen kilometrin päässä olevassa outletissa. Se oli jännä kokemus; tien molemmin puolin oli outletit. Ensimmäisessä oli muutamia liikkeitä, muttei mitään sellaista mitä ei ennen olisi nähty, joten hurautimme toiselle puolelle katsomaan aave-outlettia. Se oli hylätty, ikkunat oli lyöty umpeen ja kyltit napattu pois mutta isoin tienvarsikyltti mainosti vielä Leviksen myymälää ja paria muuta. Varmaan se jossain vaiheessa oli ollutkin ihan eläväinen kauppakeskittymä, mutta ei enää ainakaan pariin vuoteen, kultaryntäys oli mennyt jo ohi. Pyörähdin ohimennen paikallisella huoltiksella hakemassa iltapalaa ja törmäsin johonkin vallan odottamattomaan: nuori mies riensi pyytämään anteeksi ettei hän huomannut avata minulle ovea kun tulimme ulko-ovessa vastakkain. Härregyyd, miten saada tuo kohteliaisuus vietyä mukana kotiin?
Ehdimme vielä näkemään vilauksen siitä kun aurinko painui mailleen autiomaassa. Se ei ollut yhtään sininen hetki, koko tienoo hehkui punaisen eri sävyissä siihen saakka kun pallo suostui painumaan horisontin taakse. Sen jälkeen tuli kunnon, aito, vanhanaikainen pimeys.
Se, joka hävisi kivi-sakset-paperin vaihtoi juuri beibille vaipan (äidin keskittyessä turhanpäiväisyyksien kirjoittamiseen) alkoi huomauttelemaan avio-oikeudestaan tietokoneen suhteen. Eli me aletaan suunnittelemaan huomisen reittiä ja majapaikan varaamista. Ilmeisesti tiemme vie Zionin kansallispuiston tietämille, lähistöllä olisi ainakin Monument valley ja kohtalaisen muikeita maisemia aurinkoisessa säässä.
sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
Rannalla lekotteleva hamsteri?
Jee! Tänään lähdetään tästä ummehtuneesta kopperosta kohti parempilaatuista majapaikkaa. Ennen muinoin, kun vielä oltiin kahdestaan liikkeellä, se hotellien laatu saattoikin olla vähän mitä sattuu, eihän me siellä kuitenkaan aikaa vietetty muuta kuin nukkumisen verran. Nyt kun on tuo nappula mukana, niin huoneissa tulee kuiten oltua paljon enemmän, täytyy hoitaa ruokapolitiikka ja hygieniahommelit kuosiin, ja sitä tavaraakin tuppaa olemaan mukana ihan kiitettävät kilot.
Uloskirjauduimme hotellista jo ennen kahdeksaa aamulla ja nautiskelimme hiljaisesta kaupungista ajellessamme sen läpi kohti Lombard Streetin mutkapätkää. Kyseessä on San Fransiscon kuuluisin katu, muutama sata metriä kohtalaisella korkeuserolla ja seitsemällä 180 asteen käännöksellä. Olihan siinä mutka poikineen ja jyrkkyyttäkin ihan nokko, nyt voi tuonkin laittaa siihen tehtyjen asioiden kansioon. Poistuimme kaupungista Oaklandin kautta, jotta ehdimme ajamaan vielä yhden sillan ylitse, tässä tapauksessa kyseessä oli taas kohtalaisen iso kompleksi. Kaupungista poispäin ajoivat alakantta jossa oli vaivaiset viisi kaistaa.
SF:n eteläpuolelta nappasimme legendaarisen rantareitin Highway 1. Olihan siinä kopsakoita maisemia ja mutkaa ja jyrkkää mäkeä, mutta eipä juurikaan vessoja matkan varrella. Siinä vaiheessa kun tuntui, että onpa tämä nyt nähty ja olisi mukava painaa Interstatea menemään, niin homma ei mennytkään ihan niin nopsaan kuin olisi kuvitellut. Eli jos joku joskus lähtee ajamaan valtatien 1, niin älkää juoko mitään puoleentoista vuorokauteen, tankatkaa auto piripintaan ja varatkaa siihen aikaa. Jossain matkan varrella tuli myös osoitettua se, että koulut on todellakin menneet hukkaan: "kato hei tuolla on merimursu eiku hamsteri eiku mikä se nyt oli?" Oikea vastaus oli hylje toim.huom.
Paikallisilla kissalan pojilla näyttää olevan sellainen taktiikka, että he hilpaisevat reipasta ylinopeutta moottoritiellä ja napsivat kaaharit yms kriminaalit pois liikenteen seasta hurjastelemasta. Me emme onneksi vielä ole jouduttu tekemisiin heidän kanssaan, siitä pitää huolen vänkärin paikalla istuva manuaalinen vakionopeudennalkuttaja. Tienvarsikameroita täällä ei näytä olevan laisinkaan, varmaan siihenkin on joku hyvä syy.
Mutta mikäs tässä Interstatella ajellessa, starbucksin kahvikupit keskikonsolissa, Jason Aldeanin uusin levy soittimessa ja takapenkin veikkonen päristelypäällä =)
Löysimme tämän yön hotellin parin harharetken jälkeen. Syötimme nappulan, minä pesin nyrkkipyykit ja sen jälkeen Paz päätti että Just Nyt täytyy saada pizzaa. Se harharetki oli jo saada lähisuhdeväkivaltaisen lopun kun allekirjoittaneella oli pahasti nälkäkärty, takapenkkiläisellä hikka ja navigaattorikin sekoili meitä väkisin sairaala-alueelle. Onneksi kuiten (väärä) pizzeria löytyi ja ilta sai onnellisen, pyöreävatsaisen lopun.
Tämä yö siis vietetään Pacifica-hotellissa Santa Barbarassa - tosin enemmän tämä muistuttaa Levin alppimajoja kuin hotellia mutta who cares niin kauan kuin ilma ei ole ummehtunutta eikä katosta tule vettä ;) Pieni hikkaava nainen on nukahtanut unirätti kasvoillaan ja me nautimme sitä prkleen pizzaa valkoviinillä ja suunnittelemme huomisen päivän liikahtamista. Enää ei tule tuollaisia yli 500km:n päivämatkoja ilman mustaa silmää ja rampautunutta kuljettajaa tv. äreä rouvasi ja takapenkin kilkattaja
Uloskirjauduimme hotellista jo ennen kahdeksaa aamulla ja nautiskelimme hiljaisesta kaupungista ajellessamme sen läpi kohti Lombard Streetin mutkapätkää. Kyseessä on San Fransiscon kuuluisin katu, muutama sata metriä kohtalaisella korkeuserolla ja seitsemällä 180 asteen käännöksellä. Olihan siinä mutka poikineen ja jyrkkyyttäkin ihan nokko, nyt voi tuonkin laittaa siihen tehtyjen asioiden kansioon. Poistuimme kaupungista Oaklandin kautta, jotta ehdimme ajamaan vielä yhden sillan ylitse, tässä tapauksessa kyseessä oli taas kohtalaisen iso kompleksi. Kaupungista poispäin ajoivat alakantta jossa oli vaivaiset viisi kaistaa.
SF:n eteläpuolelta nappasimme legendaarisen rantareitin Highway 1. Olihan siinä kopsakoita maisemia ja mutkaa ja jyrkkää mäkeä, mutta eipä juurikaan vessoja matkan varrella. Siinä vaiheessa kun tuntui, että onpa tämä nyt nähty ja olisi mukava painaa Interstatea menemään, niin homma ei mennytkään ihan niin nopsaan kuin olisi kuvitellut. Eli jos joku joskus lähtee ajamaan valtatien 1, niin älkää juoko mitään puoleentoista vuorokauteen, tankatkaa auto piripintaan ja varatkaa siihen aikaa. Jossain matkan varrella tuli myös osoitettua se, että koulut on todellakin menneet hukkaan: "kato hei tuolla on merimursu eiku hamsteri eiku mikä se nyt oli?" Oikea vastaus oli hylje toim.huom.
Paikallisilla kissalan pojilla näyttää olevan sellainen taktiikka, että he hilpaisevat reipasta ylinopeutta moottoritiellä ja napsivat kaaharit yms kriminaalit pois liikenteen seasta hurjastelemasta. Me emme onneksi vielä ole jouduttu tekemisiin heidän kanssaan, siitä pitää huolen vänkärin paikalla istuva manuaalinen vakionopeudennalkuttaja. Tienvarsikameroita täällä ei näytä olevan laisinkaan, varmaan siihenkin on joku hyvä syy.
Mutta mikäs tässä Interstatella ajellessa, starbucksin kahvikupit keskikonsolissa, Jason Aldeanin uusin levy soittimessa ja takapenkin veikkonen päristelypäällä =)
Löysimme tämän yön hotellin parin harharetken jälkeen. Syötimme nappulan, minä pesin nyrkkipyykit ja sen jälkeen Paz päätti että Just Nyt täytyy saada pizzaa. Se harharetki oli jo saada lähisuhdeväkivaltaisen lopun kun allekirjoittaneella oli pahasti nälkäkärty, takapenkkiläisellä hikka ja navigaattorikin sekoili meitä väkisin sairaala-alueelle. Onneksi kuiten (väärä) pizzeria löytyi ja ilta sai onnellisen, pyöreävatsaisen lopun.
Tämä yö siis vietetään Pacifica-hotellissa Santa Barbarassa - tosin enemmän tämä muistuttaa Levin alppimajoja kuin hotellia mutta who cares niin kauan kuin ilma ei ole ummehtunutta eikä katosta tule vettä ;) Pieni hikkaava nainen on nukahtanut unirätti kasvoillaan ja me nautimme sitä prkleen pizzaa valkoviinillä ja suunnittelemme huomisen päivän liikahtamista. Enää ei tule tuollaisia yli 500km:n päivämatkoja ilman mustaa silmää ja rampautunutta kuljettajaa tv. äreä rouvasi ja takapenkin kilkattaja
Turistin normipäivä
Sateisen illan jälkeen San Franciscon aamu valkeni pilvisenä mutta kuivana. Syötimme juniorille aamuruoan ja hyppäsimme ensimmäiselle kiertoajelulle bussilla. Beibin kanssa noiden onnikoiden yläkertaan ei ole mitään asiaa, mutta alhaaltakin näkee ihan mukavasti - tosin nähtävyyksien kuvaaminen on huomattavasti haastavampaa.
Golden Gate Parkissa ulostauduimme ja menimme tutustumaan kovasti hypetettyyn luonnonhistorian näyttelyyn. Vielä kolme vuotta sitten se paikka olisi saanut vilunväreet juoksemaan pitkin selkäpiitä pitkin koska joka puolella viiletti vaunusakkeja, leikki-ikäiset kiipeilivät pitkin ja poikin esittelyjä ja koko ajan taustalla kaikui tenavien kiljuminen ja huutelu. Se oli sitten vissiin paikallinen lasten lauantai. Meillä oli onneksi tuo rattaissa kilkattanut marakatti mukana ja sulauduimme joukkoon vallan mainiosti. Museon sijasta paikka vaikutti enemmän tiedekeskukselta. Toki olihan siellä T-rexin luuranko ja muitakin kalloja, mutta päähuomion veivät yhdessä tankissa hengailleet pingviinit sekä sisätiloihin rakennettu sademetsä.
Meille vierailun kohokohdaksi muodostui kahvila, jossa nappula sai isojen tyttöjen maitoa ja me kello kahdentoista aamupalan. Tietysti sain mokattua, naisten vessan oven vieressä oli Se Väärä Ovi jota lykkäsin seurauksella että hälytys alkoi laulamaan. Odottelin hetken että joku henkilökunnasta tulisi raudoittamaan minut ja poistamaan koko rymysakkimme sieltä, mutta kun kukaan ei kohtuullisessa ajassa tullut, poistuimme paikalta omatoimisesti.
Puistosta jatkoimme (väärän firman) bussilla Golden Gate-sillan pohjoispäähän kuvaamaan maisemia ja hihittelemään sille, että mentiin sitten pummeina bussilla. Sää kyllä suosi meitä tänään ja saimme sillan kuvattua. Kun oikean firman bussi pysähtyi samoille seuduille, haalauduimme siihen ja nautimme loppukierroksen ilman pelkoa bussista pudottamisesta. Täällä juhlitaan tänään pyhän Patrikin päivää, ja ilmeisesti sen paraatit aiheuttivat hieman muutoksia bussien ajoaikatauluihin ja jumittivat liikennettä.
Kun kierros oli tullut täyteen, kävimme hakemassa Pier39:ltä kahvit, muutaman matkamuiston ja haalauduimme takaisin kälyiselle hotellille. Tänään varattiin huone Santa Barbarasta neljän tähden hotellista - jotain rajaa tälle köyhäilyllekin. Vielä sen verran pitäisi ihmisten ilmoilla liikkua, että jostain taiottaisiin vähän lisää käteistä rahaa, sitä on palanut eikä me alun alkaenkaan mitenkään erityisen paljoa sitä vaihdettu.
Illalla käytiin pikku kävelyllä oman motellin ympäristössä ja sitten einestettiin Rainbow Cafessa.
Koska kyseessä oli viimeinen ilta SF:ssa, menimme nukkumaan jo yhdeksän maissa jotta aamulla päästään aikaisin irrottautumaan hotellista ja kiertämään Lombard Streetin mutkapätkän kautta kohti etelää ja viidensadan kilometrin päässä odottavaa Santa Barbaraa.
Golden Gate Parkissa ulostauduimme ja menimme tutustumaan kovasti hypetettyyn luonnonhistorian näyttelyyn. Vielä kolme vuotta sitten se paikka olisi saanut vilunväreet juoksemaan pitkin selkäpiitä pitkin koska joka puolella viiletti vaunusakkeja, leikki-ikäiset kiipeilivät pitkin ja poikin esittelyjä ja koko ajan taustalla kaikui tenavien kiljuminen ja huutelu. Se oli sitten vissiin paikallinen lasten lauantai. Meillä oli onneksi tuo rattaissa kilkattanut marakatti mukana ja sulauduimme joukkoon vallan mainiosti. Museon sijasta paikka vaikutti enemmän tiedekeskukselta. Toki olihan siellä T-rexin luuranko ja muitakin kalloja, mutta päähuomion veivät yhdessä tankissa hengailleet pingviinit sekä sisätiloihin rakennettu sademetsä.
Meille vierailun kohokohdaksi muodostui kahvila, jossa nappula sai isojen tyttöjen maitoa ja me kello kahdentoista aamupalan. Tietysti sain mokattua, naisten vessan oven vieressä oli Se Väärä Ovi jota lykkäsin seurauksella että hälytys alkoi laulamaan. Odottelin hetken että joku henkilökunnasta tulisi raudoittamaan minut ja poistamaan koko rymysakkimme sieltä, mutta kun kukaan ei kohtuullisessa ajassa tullut, poistuimme paikalta omatoimisesti.
Puistosta jatkoimme (väärän firman) bussilla Golden Gate-sillan pohjoispäähän kuvaamaan maisemia ja hihittelemään sille, että mentiin sitten pummeina bussilla. Sää kyllä suosi meitä tänään ja saimme sillan kuvattua. Kun oikean firman bussi pysähtyi samoille seuduille, haalauduimme siihen ja nautimme loppukierroksen ilman pelkoa bussista pudottamisesta. Täällä juhlitaan tänään pyhän Patrikin päivää, ja ilmeisesti sen paraatit aiheuttivat hieman muutoksia bussien ajoaikatauluihin ja jumittivat liikennettä.
Kun kierros oli tullut täyteen, kävimme hakemassa Pier39:ltä kahvit, muutaman matkamuiston ja haalauduimme takaisin kälyiselle hotellille. Tänään varattiin huone Santa Barbarasta neljän tähden hotellista - jotain rajaa tälle köyhäilyllekin. Vielä sen verran pitäisi ihmisten ilmoilla liikkua, että jostain taiottaisiin vähän lisää käteistä rahaa, sitä on palanut eikä me alun alkaenkaan mitenkään erityisen paljoa sitä vaihdettu.
Illalla käytiin pikku kävelyllä oman motellin ympäristössä ja sitten einestettiin Rainbow Cafessa.
Koska kyseessä oli viimeinen ilta SF:ssa, menimme nukkumaan jo yhdeksän maissa jotta aamulla päästään aikaisin irrottautumaan hotellista ja kiertämään Lombard Streetin mutkapätkän kautta kohti etelää ja viidensadan kilometrin päässä odottavaa Santa Barbaraa.
perjantai 16. maaliskuuta 2012
Jailbird
Aamulla häivyttiin nimettömäksi jääneen pikkukylän Hampton Inn:stä vatsat mukavasti pyöristyneinä. Ensin tosin piti ruokkia autoa reilulla 60 dollarilla, mutta sen jälkeen interstate odotti vauhtimatkailijoita. Matka heilahti todella nopeasti ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme jo San Fransiscon kulmilla - eli aivan missä sattuu navigaattorin ohjastamana.. Mutta tulipahan tutuksi se mutkaisuus ja mäkisyys, mikä tälle kaupungille on luonteenomaista. Eikä me edes oltu missään köyhälistöalueella, vaan ihan (kait) turvallisilla pikkukujilla joilla ei mahtunut kahta autoa rinnakkain.
Ennen pohjoispuolen asutusalueille eksymistä ylitimme yli neljä mailia pitkän sillan. Sen ylittämisen aikana vänkäri vajosi pelosta paniikin kautta kaikenkattavaan, kristallinkirkkaaseen kauhuun kun äkillinen hukkumiskuolema maanjäristyksen rikottua sillan oli aivan tasan varmasti edessäpäin. Lisämakua tilanteeseen toi se, että ilma oli todella sumuinen ja sateinen ja manner näkyi vasta sata metriä ennen sille saapumista. Ahdistus. Kuivalle maalle päästyämme ajoimme ensimmäiseen ramppiin jossa vänkäri kävi kiskomassa piittkäääät henkoset (ja vaihtamassa kuivat housut).
Golden Gate oli kuuden dollarin sillaksi (tietulli) hieno, vaikkakin sumu esti senkin näkymisen kaikessa komeudessaan. Vielä sillan ylitettyämmekin ehdimme ajaa kerran hukkaan ennen kuin oikea reitti motellille löytyi. Koska olimme taas aivan liian aikaisessa, emme ehtineet saada huonetta ennen kuin oli aika hypätä Alcatrazin lautalle. Mutta beibi sai pystylounaan motellin kolmen neliön "aulassa" ja me Pier 39:n ravintolassa.
Alcatraz cruises-lautta lähti ajallaan ja hyvässä järjestyksessä. Sekin hyvä puoli tässä maassa on, että täällä ei ole venäläisiä etuilemassa ja sekoittamassa paikkaa. Nämä paikalliset on melkein yhtä kilttejä jonottajia kuin me. =)
Lauttamatka kesti noin vartin ja sen jälkeen purkauduimme rattainemme ja muine tavaroinemme vankilasaarelle. Nappulallehan tämä oli jo toinen linnareissu vuoden sisään, syksyllä pyörähdettiin yksi yö Katajanokalla. Toivottavasti napu ei tuon lähemmäs linnaa koskaan joudukaan, ja tuomitaankohan kehitysvammaisia edes vankilaan? Eipä ole tuotakaan juttua tullut koskaan aiemmin mietittyä. Mutta Alcatraz oli ihan hieno, mahtavat maisemat ja historiaa tihkuvat seinät. Audioguiden kuulokkeet korvilla me painelimme linnan läpi taas maailmanennätysvauhtia - miten ihmeessä kukaan saa noissa paikoissa kulumaan enemmän kuin kolme varttia?
Kakun lusittuamme ostimme pari matkamuistoa (toinen on sellainen peltinen vankilamuki jota ryhmän nuoriso-osasto arvostaa paljon juurikin melodisten ominaisuuksien osalta. Sitä kun hakkaa muovilusikalla syntyy kiva vankilasaundi, lisäksi mukaan lisätään vielä laulelua ja show on valmis broadwaylle myytäväksi. Aploditkin tulee omasta takaa.) ja sitten hyppäsimme lauttaan ja hurautimme takaisin "ihmisten" ilmoille. Päätettiin oikaista hieman ja tulla pari katua aiemmin majapaikkaan, tuloksena oli hieman pidempi kävelymatka, kaksi ja puoli läpimärkää reissulaista, yksi perään lähtenyt pummi ja armoton ahdistus tästä motellista.
Kokolattiamatto, kaksi erillään olevaa sänkyä, ulko-ovi jonka raosta päivä paistaa sisälle, enemmän kuin kulahtanut kylpyhuone, armoton tunkkainen haju, vuotava katto, eikä huoneisiin lainattavaa mikrouunia, kas siinä meidän kahden yön nukkumapaikan mukavuudet - niistä huonoista puolista en edes viitsi kertoa. Mutta netti toimii onneksi. Täällä sataa tällä hetkellä ja huomiselle on luvattu vielä kovempaa sadetta. Loppuloman suunnitelma hioutui tänään automatkan aikana sellaiseksi, että me katsomme missä päin läntistä USA:ta on vähiten sadetta ja suuntaamme sinne. Onneksi mukana on koko maan kattava matkaopas, osaava kuski ja aikaa on viikko, eli eiköhän tässä vielä aurinkokin jostain kulmilta löydy.
Ennen pohjoispuolen asutusalueille eksymistä ylitimme yli neljä mailia pitkän sillan. Sen ylittämisen aikana vänkäri vajosi pelosta paniikin kautta kaikenkattavaan, kristallinkirkkaaseen kauhuun kun äkillinen hukkumiskuolema maanjäristyksen rikottua sillan oli aivan tasan varmasti edessäpäin. Lisämakua tilanteeseen toi se, että ilma oli todella sumuinen ja sateinen ja manner näkyi vasta sata metriä ennen sille saapumista. Ahdistus. Kuivalle maalle päästyämme ajoimme ensimmäiseen ramppiin jossa vänkäri kävi kiskomassa piittkäääät henkoset (ja vaihtamassa kuivat housut).
Golden Gate oli kuuden dollarin sillaksi (tietulli) hieno, vaikkakin sumu esti senkin näkymisen kaikessa komeudessaan. Vielä sillan ylitettyämmekin ehdimme ajaa kerran hukkaan ennen kuin oikea reitti motellille löytyi. Koska olimme taas aivan liian aikaisessa, emme ehtineet saada huonetta ennen kuin oli aika hypätä Alcatrazin lautalle. Mutta beibi sai pystylounaan motellin kolmen neliön "aulassa" ja me Pier 39:n ravintolassa.
Alcatraz cruises-lautta lähti ajallaan ja hyvässä järjestyksessä. Sekin hyvä puoli tässä maassa on, että täällä ei ole venäläisiä etuilemassa ja sekoittamassa paikkaa. Nämä paikalliset on melkein yhtä kilttejä jonottajia kuin me. =)
Lauttamatka kesti noin vartin ja sen jälkeen purkauduimme rattainemme ja muine tavaroinemme vankilasaarelle. Nappulallehan tämä oli jo toinen linnareissu vuoden sisään, syksyllä pyörähdettiin yksi yö Katajanokalla. Toivottavasti napu ei tuon lähemmäs linnaa koskaan joudukaan, ja tuomitaankohan kehitysvammaisia edes vankilaan? Eipä ole tuotakaan juttua tullut koskaan aiemmin mietittyä. Mutta Alcatraz oli ihan hieno, mahtavat maisemat ja historiaa tihkuvat seinät. Audioguiden kuulokkeet korvilla me painelimme linnan läpi taas maailmanennätysvauhtia - miten ihmeessä kukaan saa noissa paikoissa kulumaan enemmän kuin kolme varttia?
Kakun lusittuamme ostimme pari matkamuistoa (toinen on sellainen peltinen vankilamuki jota ryhmän nuoriso-osasto arvostaa paljon juurikin melodisten ominaisuuksien osalta. Sitä kun hakkaa muovilusikalla syntyy kiva vankilasaundi, lisäksi mukaan lisätään vielä laulelua ja show on valmis broadwaylle myytäväksi. Aploditkin tulee omasta takaa.) ja sitten hyppäsimme lauttaan ja hurautimme takaisin "ihmisten" ilmoille. Päätettiin oikaista hieman ja tulla pari katua aiemmin majapaikkaan, tuloksena oli hieman pidempi kävelymatka, kaksi ja puoli läpimärkää reissulaista, yksi perään lähtenyt pummi ja armoton ahdistus tästä motellista.
Kokolattiamatto, kaksi erillään olevaa sänkyä, ulko-ovi jonka raosta päivä paistaa sisälle, enemmän kuin kulahtanut kylpyhuone, armoton tunkkainen haju, vuotava katto, eikä huoneisiin lainattavaa mikrouunia, kas siinä meidän kahden yön nukkumapaikan mukavuudet - niistä huonoista puolista en edes viitsi kertoa. Mutta netti toimii onneksi. Täällä sataa tällä hetkellä ja huomiselle on luvattu vielä kovempaa sadetta. Loppuloman suunnitelma hioutui tänään automatkan aikana sellaiseksi, että me katsomme missä päin läntistä USA:ta on vähiten sadetta ja suuntaamme sinne. Onneksi mukana on koko maan kattava matkaopas, osaava kuski ja aikaa on viikko, eli eiköhän tässä vielä aurinkokin jostain kulmilta löydy.
Tilaa:
Kommentit (Atom)