Autiomaassa

Nappula on nyt kokonaan tervehtynyt ja saanut jet laginsa nukuttua pois, eli yö meni näppärästi liki kahdentoista tunnin unilla, Luojan kiitos noista mukaan otetuista lääkkeistä! Läksimme aamiaiselle joskus kahdeksan korvilla, ajatuksena käydä einestämässä hotellin hintaan kuuluva ruoka ja sen jälkeen pakata kamat ja lähteä liekehtivillä renkailla kohti Los Angelesin suuntaa. Olin ehtoon ratoksi pessyt rutosti nyrkkipyykkiä ja meillä oli sukkaa ja pikkuhousua pöytälamppujen päällä ja tuolien karmeilla kuivumassa. No siivooja pirulainen ehti pukata huoneeseen ennen kuin olimme edes ehtineet lähteäkään kunnolla. Himpun verran korvia punotti kerätä nuhjaantuneita pirkka naisten urheilusukkia kokoa 42 ja reikäisiä boksereita pois designerlampuilta.. Mutta tuskinpa me tuonne paikkaan enää toista kertaa eksymmekään, ja jos eksymmekin, niin eiköhän siihen mennessä ole aika kullannut muistot.

Santa Barbaraan jäi meidän jälkeenkin uskomattoman kauniit maisemat, valtameri ja upeat kukkulat. Rannikolla oli vieri vieressä öljynporauslauttoja, jotka kyllä hieman rikkoivat rannan idyllisyyttä. Mutta sieltähän sitä on otettava mistä irti lähtee. Seuraavaksi suuntana oli Los Angeles ja ne edellisellä kerralla kuvaamatta jääneet kohteet, eli Hollywood-kyltti ja Michaen Jacksonin tähti Walk of famella.

Ensimmäiseksi otimme suuntiman kyltille. Nousimme merkin viereiselle kukkulalle Mulholland Drivea pitkin ja sieltä avautuikin kopsakkaat maisemat sekä sille puuttuvalle linkille että kaupunkiin. Sen verran oli jyrkkää parkkipaikalla, ettei uskallettu enää luottaa pelkästään auton P-vaihteeseen, vaan käsijarrunkin toimivuus tuli testattua. Klassisestihan kamera alkoi vilkuttamaan punaista patterinkuvaa kylttiä kuvatessa, mutta kyllä se kesti Walk of famelle asti.

Mulholland drivelta ajattelimme pyörähtää Universal Studioilla, kun kerran hoodeilla oltiin. Parkki maksoi 15,- eikä mihinkään oikein näyttänyt olevan pitkiä jonojakaan. Pääsylippukassojen kohdalla minä löin jarrut pohjaan, ei perhana jos me ollaan menossa huvipuistoon nappulan kanssa - eli mihinkään laitteeseen ei yhdessä päästäisi ja pääsylippu olisi meiltä aikuisilta á77,- ja beibiltäkin 68,- niin ehei pojat, ei me kuitenkaan niin paljoa haluta Simpson ridea. Se raha paloi paljon nopeammin muksulle vaatetta ostaessa ja HRC:ssa syödessä (päivän aarre, Homer Simpsonin pään muotoisia jääpaloja tekevä muotti! Jee!).. Mutta onpahan 21.3. vietettävälle kansainväliselle down-päivälle kostyymi kuosissa.

Muutama tunti myöhemmin nappasimme auton pois parkista ja lähdimme Los Angelesin ytimeen kohti Walk of famea ja sitä Mikaelin tähteä. Kuljettaja on erittäin reipas ja ihana ja monipuolinen ja nykyään tohtii näemmä ajaa missä vain. Parkkipaikka löytyi helposti ihan kadunvarresta, latasimme mittarin täyteen kolikoita, nappasimme beibin rattaisiin nukkumaan päiväunosia keskelle yhtä maailman vilkkaimmista turistikaduista ja lähdimme painamaan kohti kiinalaista teatteria. Paz:sta oli aivan superia hyppiä Sylvester Stallonen päällä, beibi jyräsi Lucille Ballin ja minä kiersin kohteliaasti Keanu Reevesin.
Michael Jackson ja me ei olla kavereita, ei ennen eikä jälkeen maestron kuoleman. Edellisellä kerralla meillä kuoli kameran akku juuri ennen tähdelle tulemista ja nyt kiinalaisen teatterin edusta oli vuorattu punaisilla matoilla, koska siellä on tänään ensi-ilta. Paskiaiset. Eli vielä kerran on haalauduttava tänne länsirannikolle, että me saadaan se stn tähti kuvattua. Poistuimme niskat kyrmyssä pois paikalta kostoa vannoen autolle (jossa muuten oli parkkiaikaa jäljellä hurjat yhdeksän minuuttia, eli ajoitus oli täydellinen). Suunnittelimme ensin ajavamme Santa Monican rantaan, mutta koska tuuri on ollut sitä mitä on, niin vaihdoimme suunnitelman lennosta ja lähdimme kohti Barstowin tämän illan majapaikkaa.

Los Angelesista poistuminen olisi voinut olla paljon tuskaisempaa, mutta tällä kertaa uskaltauduimme car pool -kaistalle. Moottoritiet ovat aivan täynnä autoja, vaikka kaistoja on kuudesta kahdeksaan per suunta. Ainoa lähes tyhjä kaista on car pool -kaista joka on tarkoitettu autoille joissa on kaksi tai useampi ihmistä. Eli 95% autoilijoista noilla tukkoisilla teillä on yksin liikkeellä. Me säästettiin varmaan ainakin tunti siinä 150km:n matkalla, kun pääsimme irtaantumaan LA:sta car pool:in avulla.

Maisema muuttui LA:n jälkeen takaisin Mojaven autiomaaksi kohtalaisen nopeasti. Nappula nukkui takapenkillä ja me viiletimme Interstatea country kanavan soidessa radiosta. Tämän yön majapaikka löytyi helposti, pihalla oli parikymmentä heavy-sarjan moottoripyörää kuskeineen - lupaavaa.. Nämä nahkaveikkoset olivat kuitenkin sen verran ikääntynyttä sakkia, että heillä tuskin on enää muuta mielessä kellon käydessä kahdeksaa illalla kuin ottaa eturauhaslääkitys, panna tekohampaat yöksi moottoriöljyyn likoamaan ja painua pehkuihin vaaleanpunaisissa pupu-pyjamissa. Ainoa asia, mikä tässä saattaa yöunia hieman häiritä on se, että tuossa sadan metrin päässä on junarata. Eikä tällä perällä käytetä sähköä junien kuljettamiseen kun kerran dieseliäkin löytyy rantojen täydeltä. Eli parinkymmenen minuutin välein paikat irtoavat hampaista ja munuaiset vaihtavat puolia kun koko tienoo tärisee kun ohi täräyttää sata mailia pitkä rahtijuna.

Haikeuttakin on tänään saatu kärsiä. Tuossa seinän takana majailee hyvin suuriegoinen pikkukoira henkilökuntansa kanssa. Se jaksaa murista peloittavasti joka kerta ohi kulkiessaan. Tänään on ollut suuri ikävä sitä omaa pientä-suurta-koiraa joka ei enää ole mummokerhossa odottelemassa meitä kotiin typerien matkamuistopukujen ja kläninkien kanssa. Mutta toisaalta, tämä on ensimmäinen reissu jossa ei ole ollut laisinkaan koti-ikävää. Koti on siellä missä me kolme ollaan, ja nyt ollaan vielä täällä. (Tosin just tällä hetkellä tuo rakkauden hedelmä on tehnyt täyden lastin vaippaan, joten sen saisi halvalla joku siivoustaitoinen ja huonolla hajuaistilla varustettu).

Seitsemän jälkeen käytiin vielä pyörähtämässä tuossa kymmenen kilometrin päässä olevassa outletissa. Se oli jännä kokemus; tien molemmin puolin oli outletit. Ensimmäisessä oli muutamia liikkeitä, muttei mitään sellaista mitä ei ennen olisi nähty, joten hurautimme toiselle puolelle katsomaan aave-outlettia. Se oli hylätty, ikkunat oli lyöty umpeen ja kyltit napattu pois mutta isoin tienvarsikyltti mainosti vielä Leviksen myymälää ja paria muuta. Varmaan se jossain vaiheessa oli ollutkin ihan eläväinen kauppakeskittymä, mutta ei enää ainakaan pariin vuoteen, kultaryntäys oli mennyt jo ohi. Pyörähdin ohimennen paikallisella huoltiksella hakemassa iltapalaa ja törmäsin johonkin vallan odottamattomaan: nuori mies riensi pyytämään anteeksi ettei hän huomannut avata minulle ovea kun tulimme ulko-ovessa vastakkain. Härregyyd, miten saada tuo kohteliaisuus vietyä mukana kotiin?

Ehdimme vielä näkemään vilauksen siitä kun aurinko painui mailleen autiomaassa. Se ei ollut yhtään sininen hetki, koko tienoo hehkui punaisen eri sävyissä siihen saakka kun pallo suostui painumaan horisontin taakse. Sen jälkeen tuli kunnon, aito, vanhanaikainen pimeys.

Se, joka hävisi kivi-sakset-paperin vaihtoi juuri beibille vaipan (äidin keskittyessä turhanpäiväisyyksien kirjoittamiseen) alkoi huomauttelemaan avio-oikeudestaan tietokoneen suhteen. Eli me aletaan suunnittelemaan huomisen reittiä ja majapaikan varaamista. Ilmeisesti tiemme vie Zionin kansallispuiston tietämille, lähistöllä olisi ainakin Monument valley ja kohtalaisen muikeita maisemia aurinkoisessa säässä.