Oulusta kone lähti ajallaan. Jännitysmomenttia piti yllä se, että me molemmat tuijotimme pikkuhipin jokaista liikettä ja elettä. Ajatuksena oli, että jos nappula ei oireile ensimmäisellä lennolla, me uskallamme jatkaa Helsingistä Amsterdamiin ja siellä punnita tilanne taas uudestaan. Hippi rentoili ja kaikki oli kuosissa, joten Helsingin kentällä nikotiinilaastari olkapäähän ja Amsterdamin koneeseen.
Amsterdamin kentällä kiirehdimme kohti Detroitin koneen porttia, kun joku riiviö oli heittänyt murhanhimoisesti paperilapun lattialle,siinähän sitten tämä tasapainoaistiton mamma vetäsi kunnon lipat keskellä vilkkainta aulaa ja beibi rintarepussa. Muutamassa sekunnissa ympärillä oli kymmenkunta ihmistä, mutta minä ketteränä väänsin itseni kahdelle jalalle ennen kuin he ehtivät lähteä kantamaan minua takaisin veteen.. Onneksi beibillä on sen verran pitkät piuhat, ettei hän alkanut itkeskelemään siinä paikassa vaan vasta kun olimme päässeet selville vesille. Voi ylpeys ja sen kolhut.
Kentällä tehty lähtöhaastattelu meni helposti, ne vaan väitti mun lastani keltaiseksi. No, onhan se hieman keltainen ja oranssi kasvoiltaan kun takana on hopukas aamu ja koneessa nautittu peruna-porkkana-kala-ruoka (haastattelija olisi myös huomannut sen haisevan lohelta jos olisi tullut yhtään lähemmäksi). Pääsimme koneeseen taas ensimmäisten joukossa ihastelemaan Deltan lentoemojen maskuliinisesta olemuksesta.
Kaikista lentoyhtiöistä joiden palveluksia olemme käyttäneet, juurikin Deltalla on parhaat ruoat. Niistä nautimme sata vuotta kestäneen lennon ajan, kunnes Detroit häämötti horisontissa. Detroitin lennolle meidät jostain syystä oli laitettu eri penkkiriveille, kävin ruikuttamassa siitä lähtöportilla ja siellä työskennellyt enkeli antoi meille oman kolmepaikkaisen rivin =) Nappula nukkui viimeisen lennon ajan poikittain meidän välissä ja se lento oli helppo 4,5 tuntia (=kuukautta). Ruokaa ei tuolla lennolla tarjoiltu, joten Vegasin kentällä oli pari kohtalaisen nälkäistä veikkosta.
On muuten himpun verran iso tuo Vegasin kenttä.. Koneen saapumisportilta käveltiin kilometritolkulla junalle, joka vei meidät matkatavarapisteelle. Shuttle bussilla autovuokraamoon. Suomesta käsin Europcarin kohteliaat asiakaspalvelijat olivat varanneet meille full size-kokoluokan auton mutta koska rivissä oli luokkaa pienempi jumalainen Dodge Avenger, niin ei meillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin ladata kamat Dodgeen ja ratsastaa sillä kohti auringonlaskua.
Hotelli löytyi ilman ongelmia ja pääsimme kirjautumaan sinne sisään joskus klo 01.00 korvilla, noin 26 tuntia kotoa lähdön jälkeen. Vegashan ei tunnetusti nuku koskaan, mutta me olimme sen verran ryytyneitä että tilasimme burgerit huonepalvelusta, hädin tuskin saimme skoolattua corona-pulloilla ja lähdimme höyhensaarille maailmanennätysvauhtia koko sakilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti